Yläkerta, torstai 26.7.2007
Opetuslapsen evankeliumi

Luin kesälomalla paksun kirjan. Tällä kertaa se ei ollut Raamattu, vaan Jukka Seppisen viime vuonna ilmestynyt "Neuvostotiedustelu Suomessa 1917-1991. Strategia ja toiminta".

Kirjan nimi on vauhdikkaampi kuin sisältö. 779 sivun verran asiaa ei ole voinut syntyä jouhevan kynänkäyttäjän, vaan hikirauhasiaan säälimättömän pännänpyörittäjän kädestä. Tiilikiveä kirja muistuttaa vain geometrisilta ominaisuuksiltaan, sillä se on painettu varsin pehmeälle (suomalaiselle? Ettei vain venäläiselle?) paperille.

Sääli pehmeää paperia, sillä se on rasitettu suurella määrällä painokirjaimia. Koska lehtemme ei ole tieteellinen julkaisu, voin tässä sanoa suoraan miksi paperia säälin. Kyse ei ole tieteestä, vaan sen väärinkäytöstä. Varhainen Hannu Rautkallio on saanut eläkeikäisen opetuslapsen, jolla on kova tarve ja runsaasti adrenaliinia kirjoittaa oma evankeliuminsa.

Seppisen työmetodi on yksinkertainen, ja se käy helposti selville tekstistä. Hän on ensin istunut vuositolkulla arkistoissa, ennen kaikkea suojelupoliisin mappien äärellä. Sitten hän on istunut hieman vähemmän aikaa kotona tietokoneen ääressä ja kirjoittanut muistiinpanoistaan käsikirjoitukseen suurin piirtein kaiken lisäten kuitenkin joka kolmannelle riville oman profeetallisen mielipiteensä puheena olevasta asiasta tai henkilöstä.

Koska en ole ammatiltani oikolukija, en ala luetella kaikkia pieniä asiavirheitä, joita Seppinen on muistiinpanoja lukiessaan tehnyt. Ehkä hän ei ole saanut käsialastaan selvää? Virheet ovat pieniä, mutta kun niitä on tarpeeksi (niin kuin oli aikanaan Hannu Rautkallion kirjassa Suuri viha) tulee lukija epäluuloiseksi. Jos tutkija tekee paljon pikkuvirheitä, mikä takaa sen, että eikö hän tekisi myös yhtä suurta mokaa, jota lukijan on kuitenkin vaikea huomata?

Seppinen väittää, että Tiedonantaja perustettiin vuonna 1969, vaikka se tapahtui vuotta aikaisemmin. Yhdessä kohdin Kansan Uutiset mainitaan perustetuksi vuonna 1957 (mikä on oikein), toisaalla sen sanotaan "menestyneen levikissä" jo vuonna 1956. Seppinen väittää myös, että Porissa on ilmestynyt sosialidemokraattinen lehti Uusi Päivä.

Erkki Tuomiojan ja monien muiden fiksujen ihmisten puolesta nolottaa, että he ovat päässeet mukaan tällaiseen evankeliumiin. Useimmat mainituista henkilöistä ovat nimittäin Juudaksen roolissa. Näin hienoa ideaa eivät Matteus, Markus, Luukas ja Johannes oivaltaneet!

Seppinen väittää, että Tuomioja arvostelee paljon, mutta kirjoittaa vähän. Koko muu Suomen kansa tietää, että Tuomioja kirjoittaa paljon, ja että hän analysoi enemmän kuin arvostelee.

Tuomiojan kerrotaan antaneen 1968 haastattelun porilaiselle Uudelle Päivälle, ja siinä Tuomioja on arvostellut suojelupoliisin toimintaa.

Kirjaan lainatuissa Tuomiojan sanoissa ei ole mitään hävettävää tänäkään päivänä. Seppinen liittää kuitenkin tämänkin lehtijutun omatekemäänsä rikosrekisteriin. Eikö rikosrekisterien tekeminen olekaan Joutsenlahden ja kumppanien hommia?

Tuomiojan helpotukseksi Uuden Ajan (joka oikeasti oli kyseessä oleva lehti) toimitus lähetti kiireesti suojelupoliisille "hätäisen meriselityksen". Lehden avustajiin kuulunut "nuori radikaali" oli toimittanut jutun suoraan latomoon ohi toimitussihteerin.

Vot, pojat. Olisipa mielenkiintoista nähdä se Uuden Ajan alkuperäinen kirje! Aaro Kärkkäinen oli siis supon kirjeenvaihtokaveri. Pussasiko hän vielä kirjekuorta ennen kuin pudotti sen laatikkoon? Asiasta ei lehden historiikissa mainita mitään.

Seppisen teoksen on kustantanut Ajatus Kirjat. Tästä tulee mieleen vanha hyvä sanonta: "Ajatus hoi, äly älä jätä!".

Aimo Ruusunen
[email protected]