Mihin menet Suomi?

Yhdysvaltain tulevan kevään sotaharjoitukset Suomen maaperällä ovat herättäneet keskustelua. Mm. vasemmistoliiton Markus Mustajärvi ja entinen ulkoministeri, sosialidemokraattien Erkki Tuomioja ovat kritisoineet asian käsittelyä.

Julkisuuteen asiasta valui tietoa muutaman päivän kuluessa viime viikolla. Vaikuttaakin siltä, että Suomen sotilasjohto ja puolustusministeriön virkamiehistö ovat vetäneet omaa linjaansa, demokratian askelmerkeistä viis. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan persuministerikaksikkokin joutui lopulta myöntämään, että Yhdysvallat kutsui itse itsensä harjoituksiin.

Hallitus, opposition Haglundin (rkp.) tuella, vakuutteli että asiassa ei pidä tehdä kärpäsestä härkästä. Kyseessä on vain tavanomaisesta ”kumppanien” yhteistoiminnasta. Harjoituksilla ei ole tarkoitus viestittää Venäjälle yhtään mitään, vaikka amerikkalaismediassa asia on esitetty juuri niin. Yhdysvaltain jouko tulevat harjoittelemaan Suomeen osana laajaa Atlantic Resolve -operaatiota, joka on suunnattu Venäjää vastaan.

Tälläkään kertaa ei ole esitetty sitä tärkeintä kysymystä: mitä Yhdysvallat hyötyy sotilaallisesta lähentymisestä (ja tulevasta sotilaallisesta liittoutumisesta) Suomen kanssa? Geopolitiikan aakkosissa ensimmäisiä on ymmärrys siitä, että suurvallat eivät tee mitään hyvää hyvyyttään, eivät varsinkaan Suomen kokoluokkaa olevien valtioiden takia. Hieman toisin asian esitti aikoinaan Paasikivi todetessaaan, että maailmanpolitiikassa vain suurvallat ovat subjekteja. Pienille valtioille jää objektin osa.

Nykyiset päättäjämme tuskin ovat näistä lainalaisuuksista tietämättömiä. Heitä ajaa se sama näkemys, jonka mukaan rauhaan pyrkivän idän suunnan ulkopolitiikan lisäksi historian roskakoriin joutavat niin yhteiskunnallinen tasa-arvo, työntekijöiden oikeudet kuin koko pohjoismainen hyvinvointivaltio.

Ideologinen suuruudenhulluus on aina varma turmion tie. Rauhassa ja rauhanrakentamisessa on Suomen mahdollisuus tänäkin päivänä.

Joni Kalliomäki