Kouluun

Tuomo Grundström. (Kuva Kari Kuisti)

Mökin tyttö syntyi vuonna 1914. Hän oli nuorten vanhempiensa ensimmäinen ja sai yli kahdenkymmenen vuoden aikana seitsemän sisarusta. Oikeastaan kahdeksan, mutta heistä yhden elämä kesti vain kolme päivää.

Kotikylä ei ollut kovin pieni eikä kaukana valtateistä. Siellä oli rautatieasemakin. Pitäjän kautta kulki rata, ja joki halkoi sitä. Pitäjä oli laaja ja vanha; muinaisina aikoina se oli ollut paljon suurempi, sen sanottiin olleen emäpitäjä, josta oli sittemmin jakautunut monia muita.

Koti oli mäkitupa. Isä kävi töissä yhdessä kylän suurista taloista, viljeli siltä vuokrattua pientä peltoa ja taitavana kirvesmiehenä kävi tilaisuuden tullen rakennustöissä ja veisti jokiveneitä. Pidettiin lehmää, tultiin niukanlaisesti toimeen.

Kylässä oli paljon lapsia ja pitäjässä kiertokoulu. Sitä tyttökin sai käydä, kun sitä vuorollaan pidettiin ison talon tuvassa. Hän oppi helposti lukemaan. Aapinen ja katekismus olivat ihmeellisiä: kun niitten sanat muuttuivat lukemalla ääneksi, aikuisetkin kuuntelivat, varsinkin katekismusta, ja pikkusisarukset lakkasivat melskaamasta, varsinkin aapista kuunnellessaan. Aikuiset pitivät siitä, että tyttö oppi helposti ulkoa. Hän tiesi myös, että kun itse kirjoittaa, sanat voi lähettää vaikka kuinka kauas. Ne kuullaan jossain muualla.

Ei hän vain lukea saanut. Sisarukset olivat häntä pienempiä ja hän iso, niin iso kuin nelivuotias, kuusivuotias, kahdeksanvuotias vain voi olla ja joutuu olemaan. Kun hän oli kymmenen, kylään perustettiin kansakoulu. Hän ei päässyt sinne, vaan kirkonkylään. Siellä oli kansakoulu ollut jo pitkään, mutta ei hän siihenkään päässyt. Hänet lähetettiin pikkupiiaksi ompelijalle. Tällä oli pieniä lapsia, joitten vahtiminen ja hoitaminen oli hänen työnään. Kouluun ei olisi ehtinyt, eikä hän oikein olisi uskaltautunutkaan vieraitten lasten joukkoon. Mutta ompelijatätikin opetti. Se oli jännittävää ja hauskaakin, varsinkin kun huomasi osaavansa aina vain enemmän. Viiden vuoden kuluttua täti sanoi, ettei enää tarvitse lapsenvahtia. Apulaisen hän kyllä tarvitsisi, mutta ei ole pakko jäädä. ”Voit vaikka palata kotikylääsi ja ruveta ompelemaan siellä ja samalla auttaa äitiäsi.” Tyttö valitsi kotikylän.

Siellä hänen sisarensa oli jo käynyt kansakoulun ja kaksi muuta kävi sitä parhaillaan. Äiti oli koulun johtokunnan jäsen. Kunnanmiehet olivat hänet sinne halunneet. ”Kipakka eukko, uskaltaa sanoa opettajallekin.” Tytär ei ollut kovin kipakka, mutta määrätietoinen hän oli. Hän pyysi äitiään kysymään opettajalta, voisiko vielä käydä kansakoulun. Ompelijan lapset olivat kouluun menneet. Yksi pojista oli halunnut ruveta isona opettajaksi.

Kylän koulun opettaja oli ensimmäisessä virkapaikassaan, mutta ei hän kovin nuori ollut. Ennen seminaaria hän oli ollut puutarhuri. Ei hän seminaariin pyrkiessään ollut ajatellut sisätyötä ja säännöllistä, joskin vaatimatonta palkkausta. Ei hän ainakaan sitä itselleen ääneen sanonut. Hän piti tiedosta ja tutkimisesta, oli kiinnostunut kaikesta mitä on olemassa. Ja hän tunsi paljon ihmisiä, myös niitä, jotka olivat köyhiä ja tietämättömiä, jotkut köyhiä siksi että olivat tietämättömiä. Tietoa voi käyttää väärinkin, hän mietiskeli, ja väärinkäyttöä vastaan voi taistella vain jos tietoase on omissa käsissä. Siitä syystä, kansanvalistusaatteesta, hän oli koulua käynyt ja ryhtynyt sitä pitämään. Kun mäkituvan emäntä tuli esittämään asiaansa, hänen oli helppo suostua.

Viisitoistavuotiaana tyttö oli nuorin siitä pienestä joukosta, jolle opettaja ryhtyi pitämään iltakoulua. Mukaan tuli kymmenisen nuorta, jotkut jo täysi-ikäisiä, 24-vuotiaita. Kahdessa vuodessa piti käydä koko kansakoulukurssi lyhyempinä lukuvuosina kuin lasten neljä vuotta. Käsityö ja veisto, maatalous ja puutarhanhoito, laulu, leikki ja liikunta jätetään pois. Iltakautena pidetään vain kaksi pitkää oppituntia ja niiden välissä tauko. Tytöt menevät pakkasellakin ulos, mutta pojat – miehet – jäävät koulun eteiseen tupakalle. Opettajakin on kova tupakkamies, ja iltakoululaiset pitävät hänet tupakoissa. Sitähän voi pitää palkkaetuna sen vaatimattoman rahapalkan lisäksi, jonka opiskelijajoukko on keskuudestaan kerännyt.

Ehkäpä tupakka onkin epäterveellistä, opettaja miettii iltakoululaisten mentyä poltellessaan ja lueskellessaan heidän koepapereitaan. Nyt on lukuvuosi 1929 – 30. Tämä varttuneiden nuorten iltakoulu vaikuttaa heidän koko elämäänsä. Jotkut heistä saattavat jatkaa opiskelua saatuaan kansakoulutodistuksen. He haluavat kasvaa ja aikanaan he kasvattavat. Jokainen tahtoo hyvän elämän.

Koulumies hymähtää. Minä se tässä omaa häntääni nostelen. Kuinkahan on, tarvitaanko tällaista koulua vaikkapa kahdeksankymmenen vuoden päästä? Silloin ei minua ole, tuskinpa oppilaitanikaan. Lapsista ehkä joku voi saavuttaa korkean iän ja olla katsomassa silloista maailmaa, mutta tästä joukosta… Nuorin on tuo ompelijatyttö, häneltä aloite tähän varmaan onkin lähtenyt. Hänen lapsensa käyvät varmasti kansakoulun, oppivelvollisuus on saatu luojan kiitos käytännössäkin voimaan, vaikka kunnat kauhistelevat kustannuksia. Varmaan hän haluaa kouluttaa lapsensa niin pitkälle kuin suinkin.

Mutta eivät kaikki voi eivätkä ehkä haluakaan lastensa käyvän pitkään koulua. Ei vain tietämättömyys, vaan myös köyhyys..! Eivätkä kaikki lapset ole samanikäisinä valmiita opiskeluun, senhän me tiedämme. Tuskinpa minä olen viimeinen iltakoulun opettaja, ja näitten jälkeen tulee monia sukupolvia, jotka tulevat minun seuraajiltani valistusta hakemaan.

Valistus, valo. Koulun ikkunasta loistaa lamppu.

Tuomo Grundström