Siihen ei munia tarvita – eikä ruusuja

Istuin eilen koulutuksessa, jossa koolla oli toistakymmentä naista. Pöydällä oli kimppu kauniita vaaleanpunaisia ruusuja ja vaaleanpunainen kynttilä. Naiset naureskelivat, että mahtaako heitä odottaa tänä aamuna ruusut. Ja päätyivät siihen, että todennäköisesti ei.

Ruusujen taakse on helppo kätkeä kaikki ne tärkeät asiat, joita pitäisi nostaa esille.

Ruusut eivät auta, kun palkka on pienempi samasta työstä. Ruusut eivät lohduta, kun eläke on pienempi ja vanhuus niukempi. Ruusut eivät vie pois kipua, kun kohtaa väkivaltaa, vihaa ja syrjintää.

Kuinka monelle naiselle Naistenpäivä on vain päivä, jolloin odottaa kumppaniltaan erityishuomiota, ruusuja.

Edistyvätkö oikeat asiat, jos odotamme erityiskohtelua?  Eikö todellista tasa-arvoa edistäisi se, että kaikki kohtelisivat toisiaan hyvin? Erityiskohtelu voi kuulua parisuhteeseen, sen hoitamiseen, mutta siihen ei tarvita virallista päivää. Siihen tarvitaan vain sydän ja se pitää olla parisuhteen molemmilla osapuolilla.

Ollaan aivan eri areenalla, kun puhutaan palkkatasa-arvosta. Kun puhutaan eläke-euron suuruudesta. Tai kun puhutaan turvallisuudesta ja oikeudesta sanoa ei ja tulla kuulluksi.

Nainen ei edistä omaa tasa-arvoaan odottamalla  erityiskohtelua. Minä en ainakaan usko mihinkään heikompi astia – teoriaan. Minä uskon siihen, että nainen pystyy juuri samoihin asioihin kuin mieskin, jos haluaa, opettelee ja tekee niitä. Joissain asioissa voi tarvita fyysistä voimaa, mutta tasa-arvo ei tarkoitakaan sitä, että jokainen pystyy jokaiseen tehtävää. Mutta on se vaan niinkin, että harva mies se muniaan töissä tarvitsee, kyllä ne työt vaan yleensä tehdään jotain muuta kehon kohtaa hyödyntäen. Yleensä päätä tai käsiä. Joskus jalkojakin.

On eri asia, jos puhutaan biologiasta. Minä en usko mihinkään sukupuolettomuuteen, mutta monista vanhoista sukupuolirooleista voi kyllä päästää irti. Biologiastamme emme voi päästää irti, koska se on meistä itsestämme riippumaton asia.

Joskus katsellessani pieniä poikia mietin, että onko poikien ja miesten uhoaminen biologiaa? Kun 7-vuotias pikkupoika kertoo sisarilleen rinta rottingilla, että kyllä hän vaan on katsonut monta lastenelokuvaa, jossa on tehty murhia, on kysymys ihan silkasta uhosta. Mistä se sitten tulee? Määritteleekö biologia miehen tekemään vaikutusta naiseen uhoamalla voimastaan, pelottomuudestaan ja valmiudestaan suojella naista?
Ja kun vastakaikua ei synny, vaikutus ei näy, sorrutaan vihapuheisiin ja väkivaltaan. Niinkö se menee?
Mitä voimakkaammaksi ja riippumattomammaksi nainen tulee, sitä enemmän hukkaan joutuu mies, jolle ei enää olekaan biologian mukaista tehtävää.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kumpikaan sukupuoli voisi vedota biologiaan ja käyttäytyä yhteiskuntamme normeja vastaan – ei, koska me olemme ihmisiä, emme eläimiä. Meillä on tahto ja tieto oikeasta ja väärästä.

On oikeasti kummallista, että tasa-arvosta pitää ylipäätänsä pitää meteliä. Kun emme kuitenkaan olisi edes olemassa ilman toista. Mies ja nainen tarvitsevat lähtökohtaisesti toisiaan elämän synnyttämiseen. Miksi sitten pitää taistella? Mitä vastakkainasettelu palvelee? Mihin sitä tarvitaan ja kuka siitä sitten hyötyy?

Naistenpäivästä hyötyvät ainakin kukkakauppiaat.
Minäkin pidän kukkasista. Mutta ei niillä ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa. Eivätkä ne käy kaupanteon välineinä edes parisuhteessa – jos niillä ostetaan läheisyyttä, ovat väärällä polulla sekä antaja että vastaanottaja.

Maire Soiluva