Suomi tuli, kieli suli, vei sydämetkin haltuus
Uusi, Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksella synnytetty suomen kielen toistomenetelmä on hauska ja tehokas. Sen nimi on: Suomen kieli sanoo tervetuloa. Menetelmän ovat luoneet yliopistonlehtori Marja Kela ja hänen opiskelijansa. Jo viisisataa suomalaista on perehdytetty kielioppaiksi. Ja miksikä ei – Suomi on valmiiksi täynnä suomen kielen mestareita. Kielen oppimisen ryhmään tarvitaan kaksi suomalaista ihmistä, kieliopasta. Yhteen kieliryhmään kannattaa ottaa mieluiten kuusi taikka korkeintaan kymmenen oppijaa. Lisätietoa saat linkistä http://suomenkielisanootervetuloa.fi/
Puhuminen aloitetaan heti alkutervehdyksen ja esittelyn jälkeen. Englannin kielen tulkkia ei tarvita. Toinen kieliopas kuljettelee tai tarjoilee ja toistaa suomen kieltä. Kädessä on esimerkiksi ruoka-ainekuvia. Ruuasta puhutaan mielellään, sillä maahan tullutta kiinnostavat ruoka-aineet erityisesti. Aivan aluksi kielikylvyssä kysytään: ”Kuka sinä olet?” Se on tärkeää tietää keitä uudet tuttavuudet ovat kurssilla ja kuka sitten on näyttökuvassa hän – se jykevä vanha ukko, jolla on valkoinen parta ja suuret saappaat.
Kielioppaat ovat valppaana ja liikkeessä koko kielitunnnin ajan ja toinen heistä – se verkkaisempi saa olla elävä sanakirja. Oppijoiden puhevirheitä ei varsinaisesti korjailla vaan korjaantuminen tapahtuu itsekseen, sillä sanoja ja lauseita toistetaan paljon. Kahden käden viittomalla sanat yhteistoistoon vie, yhden käden viittomalla sanat yksinlausuntaan tuo. Näin tapahtuu viestintä silloin kun yhteisiä sanoja ei vielä ole.
Ja turvattomuutta vähentää lempeä sanakirja, elävä ihminen, joka on koko ajan rinnalla. Oppija antaa oman kätensä hänellä, ellei hän muista lausuttua sanaa. On outoa olla avuton aikuinen ja vielä hämmentävämpää on heittäytyä pieneksi lapseksi, joka toistelee sanoja. Korvakuulolla mennään ensin, lopussa saadaan mustaa valkoisella. Lapsilla ei ole milloinkaan kielipaineita, aikuisilla on toisin. Siksi kielioppaiksi toistokieleen sopivat lempeät ihmiset, jotka eivät paasaa, että ”täällä Suomessa on puhuttava suomea.” Juuri sellaisia lempeitä olivat eiliset suomenkielen opettajat Noora Helkiö ja Saara Huilla Helsingin yliopistosta.
Maria Väkiparta, Satakunnan vapaaehtoisten oma tärkeä henkilö oli tarkasti kuulolla Raumalla. Hän astui ensimmäisenä kielenoppijan rooliin opetusnäytön aluksi. Hän tarvitsi sanakirjaa, sitruunaa ja pullaa, hän eläytyi siihen miltä tuntuu olla ihminen ilman kieltä. Kun suomen kielen korkeimmiksi mestareiksi opiskelevat Helkiö ja Huilla olivat piristäneet päiväämme ja vakuuttaneet meitä toistomenetelmästä, lopputuumaus oli, että tätä kannattaisi kokeilla. Maria heitti lopussa ison vaihteen päälle ja selvitti mitä tekee Pori ja mitä Rauma sillä sinne valmistuivat innokkaimmat kielioppaat.
Voiko kielen oppiminen ja opettaminen olla näin hauskaa ja vaivatonta, ihmettelin. Kymmenen ensimmäistä opetustuokiota olisi siis helppo toistaa oppijoille netin ohjeen mukaan ja niitä voi opettaa missä järjestyksessä tahansa. Menetelmä on niin innostava, että siihen on tekeillä erityisryhmien kielituokiot sekä nuorten omat opetustuokiot. Harrastavan kielioppaan on hyvä panna mieleensä se, että oppija voi yhtäkkiä häipyä. Hän voi sanoa, että hän menee lukemaan oikeata sanakirjaa. Se ollee kivinen tie, sillä sanakirjalla ei ole sydäntä eikä tunnekuohuja.
Tarja Pitkänen