Rikas suomen kieli

Jorma Kortteus ihmettelee suomen kielen moni-ilmeisyyttä työnteon, moottoripyöräilyn ja haitarinsoiton ohessa. Kuva: Kari Kuisti

Paljon on suomen kieleen tullut uusia ilmaisuja. Miten olisi ymmärretty 60-luvulla lauseet ja sanat: se on mulla tikulla, vihapuhe, tehokas katuminen, virtuaalitodellisuus jne.? Tikusta ei tule mieleen muuta kuin tämä. Jos nuorempi yritti vanhempaa neuvoa, niin ärjäistiin: ”Älä opeta isääs tikun nenään pa—lle!” Tai viedä tikulla pihalle, mihin ei halua koskea tai on jotenkin muuten epäkuranttia.

Jos vihapuhe käsitettiin naapurin emännän haukkumisena, niin äitini oli siinä sangen etevä. Eivät ne silti vihoissaan olleet, mutta puhe oli ajoittain jokseenkin vihaista.

Ensimmäinen muistikuvani tehokkaasta katumisesta meneekin jo 50-luvun puolelle. Vaarini oli tehnyt tynnyrillisen sahtia ja savusaunan porstuas sitä nautiskeli. Olisikohan ollut jotakin vapun ja juhannuksen väliaikaa. Luvalla tai luvatta sitä minäkin nautiskelin. Lienee ollut neljävuotiaan vattalle liian ärtsyä ainetta. Niinhän siinä kävi, että paskoin housuihin. Ja vielä äitini villahousuihin!

Ei auttanut, vaikka olisi kuinka tehokkaasti katunut, paitsi vaaria, joka ei saanut selkäänsä. Mutta korvamakiaa senkin edestä. Kerrassaan käsittämätön juttu. Minkä pirun takia mulla piti olla villahousut kesällä?

Ei liene edellä mainitusta tapauksesta johtuvaa, mutta taitaa tämä nykyhallitus vieläkin suunnittelevan lakia tehokkaasta katumisesta. Jos sellainen joskus toteutuu, se koskenee pienempiä rikoksia, mihin minä mukulana syyllistyin.

Virtuaalitodellisuus on kyllä ihan täyttä hepreaa. Appiukkovainaan kanssa saatiin joskus hommattua spiritus fortusta, mutta se taisi olla pirtuaalitodellisuutta. Se oli niin kauhean mukavaa ja juttua piisasi. Saunottiin oikein pitkän kaavan mukaan.

Kiuaskin rupesi jäähtymään ja appiukko puita sahaamaan. Pani pokasahan jalkojen väliin pystyyn ja rupesi rakennusjätelaudasta nylkytteleen pesään sopivia puita. Heiluri löi laidasta laitaan sahauksen tahdissa. Oli muutaman kerran milleistä kiinni, etteivät appiukon sukukalleudet olleet pokasahanterän ja laudan välissä. Saunominen ja pirtuaalitodellisuus jatkuivat erinomaisessa hengessä, mutta sitä oikeaa todellisuutta emme pakoon päässeet.

Tuli aamu eikä anoppi suomen kieltä säästellyt. Jossakin välissä oli anopinkin pakko vetää henkeä ja siihen väliin kerkes appiukko huokaista kuolemattoman lauseen: ”Oonkohan mä syöny jotain sopematointa, ku mullon nii valiju olo?”

Tämä tarina on tosi ja kertoja elää. Ei liene niin pitkää aasinsiltaa olemassakaan, millä tämän saisi yhdistettyä virtuaalitodellisuuteen. Sekin on tosi, että harvaa on niin hyvällä appiukolla siunattu kuin meikäläistä.

Jorma Kortteus
Kankaanpää