Erilainen Ruuneperi

Johan Ludvig Runebergin (5.2.1804 Pietarsaari – 6.5.1877 Porvoo) tuotannosta tunnetaan ehkä Vänrikki Stoolin tarinoiden ohella laajimmin runo Saarijärven Paavo, joka ilmestyi numerona 25 kokoelmassa Idyll och epigram, kertoelmia ja pikkupaloja. Miksi – koska Saarijärven Paavo on kansallisromanttinen Paavo, josta on tehty suomalaisen talonpojan perikuva – kuinka oikea, on hyvä keskustelunaihe.

Paljon vähemmän tunnettu on saman kokoelman numero 27, Ojan Paavo, varmaan siksi, että se ei ole kansallisromantiikkaa, vaan pelkkää romantiikkaa eikä kelvannut kansallisten ihannekuvien rakennusaineeksi. Sen aikalaissuomennokset vuosilta 1830 ja 1845 eivät ole enää oikein helppolukuisia. Niinpä tein uuden. Ottakaa Ojan Paavo omaksenne!

Tuomo Grundström

Ojan Paavo

Vahva, voimakas tuo Ojan Paavo,
suurin sankar’ Suomen Hämehessä:
vakaana kuin kallio hän seisoi,
kiivaana kuin myrskytuuli liikkui.
Hongat juurineen hän maasta nosti,
karhun kaatoi käsivoimillansa,
hevosia heitti yli aitain,
voimamiehet niin kuin korret kaatoi.
Nytpä seisoi vahva Ojan Paavo
käräjäkartanolla ylpeänä
päätään pitempänä muita
niin kuin ikihonka taimikossa.
Näin hän lausui ääntään korottaen:
”Onko täällä naisen synnyttämää
ketään, joka minut liikkumasta
silmänräpäykseksenkään voi estää.
Se saa omaksensa tilukseni,
aarteheni, hopeat ja kullat,
se saa ottaa kaiken karjanikin,
ruumiin, sielun minulta saa ottaa.”
Sillä lailla puhui Ojan Paavo.
Pelkäsivät kaikki seudun miehet
käydä haastajana häntä vastaan.
Väistyi vaieten he etäämmälle.

Ihaillen ja ja ihastellen katsoi
seudun tytöt nuorta sankaria,
sillä seisoi vahva Ojan Paavo
juuri niin kuin honka taimikossa.
Silmät loisti taivaan tähtein lailla,,
otsa kirkkaana kuin päivänpaiste.
Hiukset aaltoilivat olkapäillä
niin kuin sulavirta tunturista.

Mutta silloin astui esiin Anna,
seudun tyttöjoukon ihanaisin,
kaunis katsella kuin kuulas aamu.
Hänpä astui Ojan Paavon eteen,
kädet kietoi hänen kaulallensa,
rinnan painoi Paavon rintaa vasten,
posken poskehensa lähenteli,
sitten pyysi taakse astumahan.
Vaan nyt vahva poika voitettuna
liikkumatta seisoi paikallansa,
antautui ja lausui nämä sanat:
”Anna, Anna, sinä vedon voitit.
Sinulle kuuluu kaikki tilukseni,
aarteheni, hopeat ja kullat,
sinä otat kaiken karjanikin.
Ruumis, sielu minun sulle kuuluu.”